It's hard to breathe

 some days

i fell i'd 

make a

good sunset.

some days

i just don't wanna

give up yet.

----------------------

Olenko joku päivä vapaa ahdistuksesta?

Voinko joku päivä syödä niin, että ei tarvi katua?

Onko olemassa paikkaa, jossa mun olis helpompi olla?

Mä en enää tiedä, että miten helpotan mun oloa. Mä oon yrittänyt jo vaikka ja mitä. Olen kuunnellut musiikkia, käynyt kylmässä suihkussa, halannut pehmolelua, silittänyt kissaa. Lista on loputon. Mä en haluais viiltää tai oksentaa, koska tiedän itsekin, että ne on oikeesti huonoja keinoja. Mutta mitä jos mulla ei ole enää muita keinoja jäljellä?

Viime viikolla oksensin useamman kerran ruuan jälkeen. En vaan pystynyt pitämään sitä sisällä, koska koin niin vahvaa syyllisyyttä syömisestä. En ole ansainnut ruokaa. Olen ansainnut kaiken sen pahan ja tuskan, mitä mun elämässä tällä hetkellä on. 

Helpointa olis, jos en söis mitään. Silloin ei ainakaan ruoka ahdistaisi. 

Mun elämä pyörii tällä hetkellä ruuan ympärillä. Koko ajan mietin, että mitä syön ja miten saisin syötyä mahdollisimman vähän. Mä oon kohta menossa vanhemmille syömään. En haluais ja aion ehdottaa äitille, että jos saisin ruuat jatkossa taas mun kotiin, niin silloin mun ei tarvis syödä niin usein ja niin paljoa. 

Meidän piti lähteä Lappiin lomalle, mutta mun onneksi ei lähdetty. Säästyin monilta vaikeilta hetkiltä ja liialta syömiseltä. Mä pelkäsin sitä reissua niin paljon. Ensin 12h autossa ja matkalla oltaisiin syöty huoltoasemilla epäterveellistä ruokaa ja perillä oltaisiin käyty sukulaisilla kylässä. Luvassa olisi siis ollut kasoittain kahvupöytä herkkuja ja ei taatusti mitään sokeritonta pepsi maxia. Joten, onneksi ei lähdetty.

Mä oon miettinyt usein, että tällästäkö tää mun elämä tulee sitten aina olemaan? Tää on mulle se tutuin ja turvallisin. Se mihin mä aina palaan, halusin tai en. En oikeastaan osaa elää mulla tavalla. Silti tää tapa ahdistaa ja tuo paljon rajoituksia mun elämään. Joku voisi sanoa, että tää on kidutusta. Mulle tää on vaan turvallinen, toki ahdistava ja rajoittava, mutta en mä osaa muutakaan. Oon aatellu, että ehkä mun kuuluu elää näin. Ei tää kivaa ole, mutta onko mulla vaihtoehtoja?

Musta tuntuu, että ei ole. 

Mä haluaisin vaan itkeä peiton alla koko päivän, mutta tuntuu, etten pysty edes itkemään. Mä vaan makaan paikallaan ja tuntuu, etten ole tässä hetkessä. Mä olen jossain muualla. En pysty itkemään, enkä huutamaan. Mua ahdistaa, mutta ainut mitä voin tehdä on maata paikallaan ja toivoa, että kohta helpottaa. 

Joskus siihen menee hetki, joskus tuntia jos toinenkin. Ikinä ei voi tietää, koska helpottaa. Mua silti lohduttaa ajatus siitä, että tää ei voi kestää ikuisesti. Se on kuitenkin vain tunne, tosin erittäin voimakas ja tunteilla on tapana mennä ja tulla. Tää tunne vaan on sellainen, joka tulee useamman kerran päivässä ja viipyy vähän pidempään. Mutta tunne ei tapa. Se on se, mitä sä teet. Tähän asti mä oon onnistunut olemaan tekemättä mitään peruuttamatonta. Ja yritän tästä eteenpäikin.

----------------

silence is a girl's 

loudest cry.

if she is 

speechless, her heart

 is too tired

for words.

some days

some days

 i try 

my best

to seem happy.

some days

this place seems

better off without

me.

—————————-

Jos ulkopuoliselta kysyisi, niin mulla menisi hyvin.

Mä yritän kaikkeni, jotta mun paha olo ei näkyisi ulospäin. En halua näyttää heikolta. Haluan näyttää normaalilta 22 vuotiaalta, joka opiskelee ja tapaa ystäviä. Ainoa, joka oikeesti tietää, mitä mulle kuuluu on T. Hänelle ei ollut helppo kertoa, mutta en kadu, että kerroin totuuden. 

Mä olen monesti pohtinut, että millaista mun elämä olisi, jos en olisi sairastunut syömishäiriöön. Pohdin, että olisiko mulla vielä yhtä paljon ystäviä, kuin ennen kuin sairastuin?  Mietin myös usein, että jos en olisi syömishäiriön vuoksi joutunut osastolle, olisiko mua kiusattu koulussa? Näihin kysymyksiin tuskin koskaan saan vastausta ja yleensä sanotaankin, että jossittelu on turhaan. Tehty mikä tehty.

Tuleva kesä jännittää ja ahdistaa paljon. 

Joudunko osastolle?

Miten saan syötyä mahdollisimman vähän?

Mä lupasin itselleni tän vuoden alussa, että tästä tulee vuosi, jolloin en joudu osastolle. Olen siis siellä ollut viimeisen 10 vuoden aikana melkein joka kesä. Tai no, on ollut vain 1 kesä kun en ole siellä ollut. Tiedän, että on asioita joihin en voi vaikuttaa. Kuten esim. siihen, että kuinka nopeasti vointi huononee, kun olen ilman lääkettä. Mutta yritän kaikkeni, että osastolle en joudu! Mutta toisaalta omapahan oli valintani olla ilman lääkettä. 

Ja mitä syömisiin tulee, niin ne nyt menee vähän niin ja näin. Ainoa, joka tietää miten ne oikeasti menee on T. Äidille en ole pystynyt kertomaan, että suurin osa ruuasta, minkä hän tekee joutuu roskiin. Tämä häiritsee myös itseänikin, sillä en haluaisi heittää ruokaa pois. Nyt kuitenkin on sellainen tilanne, että joko syön ja lihon tai heitän ruuan pois ja laihdun. Ei varmaan ole vaikea arvata, kumman vaihtoehdon valitsen?

Olen lähdössä perheen kanssa Lappiin viikon päästä. Ja sekin yllätys yllätys ahdistaa. Ja voitte varmaan jo arvata, että ahdistavin tekijä on ruoka. Todennäköisesti matka sisältää paljon hotelli aampaloja, noutoruokaa ja kaikkea sellaista, mitä en normaalisti syö. Ja kiva, kun auotssakin tulee istuttua se 12 tuntia, niin matkaevääksi pakataan kuitenkin sipsiä ja karkkia. Miten mä pystyn pitämään mun ruoka tottumuksista kiinni, kun koko ajan on syötävä kaikkea mitä ei saa. Pizzaa, hampurilaisia ja niin edelleen. Ja joo, voin aina valitan sen vähä kalorisen vaihtoehdon, mutta kyllä äitikin varman ihmettelee, jos joka paikassa otan salaattia. 

Mutta matkan jälkeen on aika kiristää tahtia. Mulla on tavoite paino, jossa on oltava heinäkuun loppuun mennessä. Mä todella toivon, että yksi viikko ei pilaa mun hyvin mennyttä matkaa kohti pienempää vaa'an lukemaa. Toinen tavoite, ja se niin sanotusti ''maali'' on vuoden lopussa. Sitten mä toivottavasti saan sen, mitä olen jo monet vuodet halunnut saada, olla pieni. 

------------

maybe I

won't feel

 this way

some day?

She's tired of feeling like this

She gets home

from school too early 

and closes the door

to her room

there's nothing inside her

she's weak and she's tired

of feeling like this.

-------------------------

Hei taas,

mä ajattelin tulla tänne purkamaan mun ajatuksia, 

koska mulla ei ole juurikaan ketään kenelle puhua.

Mun vanhempien käytös triggeröi mua pahasti.

Isä tulee töistä kotiin noin kello 18 ja ensimmäinen asia, minkä hän sanoo on:

''Mä en oo syöny koko päivänä mitään.''

Mua niin alkaa ahdistaa tää lause, koska tiedän, että jos mä sanoisin samaa äiti nostaisi siitä metakan ja mun ois pakko syödä jotain. Iskä yleensä menee sohvalle tietokoneen ääreen ja syö ensimmäisen kerran vasta iltapalalla. Ja tähän äiti ei sano muuta kuin ''Isä on aikuinen ja hän on itse vastuussa itsestään.'' Noh, mä olen 22 vuotta, että oonhan mäkin jo aikuinen? Mutta tuleeko musta aikuinen vasta lähempänä 50 vuotta? Ihmettelen vaan...

Joka päivä äiti huolehtii mun syömisistä. Ja se ärsyttää mua. Kyselee, että söinkö lounaan ja välipalan ja sitten kun mulla alkaa koulu (etänä) kello 18 niin äiti ennen sitä tekee ruokaa ja tuo se mulle kun olen koulussa. Mun on vaan pakko valehdella äitille, koska mä en yksinkertaisesti pysty syömään 4 kertaa päivässä. Kaksi kertaa on vielä ok, niiden tuoman ahdistuksen mä voin jotenkin sietää, mutta 4 kertaa on ihan liikaa. 

Tänään mä olen syönyt lounaaksi 1 pussin Mama nuudeleita (mun piti syödä vielä lisäksi kanapihvi, mutta en pystynyt), välipalaksi äiti osti mulle JJB smoothien erityisopen ajalle, kotiin tullessa äiti teki avokado mozzarella leipiä ja söin niitä 2 kpl ja nyt iltapalaksi söin appelsiinin.

Tää on yksi niistä harvoista päivistä kun syön noin paljon. Yleensä jätän lounaan syömättä ja iltapalalla syön yhden hedelmän, jos äiti on tehnyt ruokaa koulun aikana. Ja JJB on aika harvinaista, koska meidän kaupungissa ei onneksi sitä ole. Mutta nyt, kun olen kotona ja kirjoitan tätä, mun tekis mieli käydä oksentamassa. Kyllä. Tätä oksentamisen tarvetta ei ole ollut vähään aikaan ja nyt kun olen syönyt tavallista (lue sallittua) enemmän, oksenna -ajatus on vahvana mielessä. Kuten myös itsetuhoiset ajatukset. 

Mua hävettää myöntää, että mä heitän aika paljon ruokaa pois. Äiti tekee mulle ruokaa pari kertaa viikossa lounasta varten ja mä harvoin pystyn syömään kaikkea. Varsinkin, jos tiedän, että illalla saattaa olla tiedossa jotain ruokaa vanhempien luona kun olen koulussa. Nytkin mulla on jääkaapissa 3 päivälle halloumi-avokado pastaa. En haluaisi joutua heittämään ruokaa pois, mutta mä en vaan yksinkertaisesti pysty syömään. Pystyisin varmaan paremmin, jos tietäisin, että mun syömis kerrat on päivän aikana max se 2. Toinen mikä ahdistaa on se, että mä en tiedä tarkkoja ravintotietoja siitä ruuasta, koska en ole tehnyt sitä itse, enkä tiedä mitä kaikkea siinä on. 

Tällä hetkellä mä en tiedä miten pärjään tän ahdistavan olon kanssa, mikä johtuu tän viikon syömisistä. Ja ehkäpä myös siitä, että mun paino on noussut kilon viime viikosta. Tätä menoa oon lihava porsas kesään mennessä vaikka mun oma tavoite on toinen. Haluisin niin kovasti viiltää ja oksentaa tän kaiken paskan mun kehosta ulos. Jos viillän vaan vähän, mutta kuitenkin saisin helpotettua tätä oloa. Mä en kestä tätä ahdistusta.

-------------------

And even though nobody's looking

she's falling apart

Ajatusten purkua

 she says

beauty is pain

and there's

beauty in

everything.

What's a 

little bit of

hunger?

-------------------

Mä olin jo sängyssä lukemassa kirjaa, mutta sitten mä tajusin, että en pysty mennä nukkumaan, jos en ole kirjoittanut ensin tänne. Jotenkin tuntuu, että on liikaa ajatuksia päässä ja mä en pysty rauhoittumaan nukkumaan. Itse asiassa, mun on pitänyt tulla tänne kirjoittamaan näistä jo muutamia kertoja, mutta mä en muka ole ehtinyt. Ihan kuin mulla ois kiire koko ajan.. No minne? En tosiaan tiedä.

Ihan ensin mun mielessä pyörii ajatuksia mun lääkitykseen liittyen. Tai oikeastaan niiden lopettamiseen liittyen. Mä haluaisin lopettaa Solianin kokonaan, mutta polilla ei olla samaa mieltä. Toisaalta ymmärrän, toisaalta en. He ovat tietenkin huolissaan mun voinnista ja siitä mitä sille tapahtuu, kun olen ilman lääkkeitä. Muakin vähän mietityttää. Mutta sitten taas, mun elämään tulis niin paljon hyvää, jos lopettaisin lääkkeet. Mm. mun paino tippuisi takaisin siihen, minkä mä. haluan sen olevan, mun kuukautiset todennäköisesti tulis takas ja mä saisin nukuttua. Uskon, että Solian vaikuttaa näihin kaikkiin huonolla tavalla. Mä haluan ainakin katsoa ja testata, miten mun käy. En ole nyt mikään lääke vastainen, vaan voin aloittaa Solianin takaisin, jos mun toivomia muutoksia ei tapahdu ja vointi menee huonoksi. 

Mua ärsyttää, kun jo kaksi aikaisempaa poli käyntiä on ollut lähinnä mun käännytys yrityksiä syömään lääkkeitä. Niinku, mitä ihmettä? Ymmärrän joo kyllä, että teidän mielestä mun olis tärkeää ne syödä, mutta kun mä en aio nostaa sitä määrää enää, vaan vähentää. Toivoisin, että he ymmärtäisivät myös mun kannan. 

Toinen asia, mistä puhutaan aivan liian paljon, on mun syömiset tai lähinnä syömättömyys. Oon ollut sen asian suhteen aika rehellinen (mikä jälkeen päin on kaduttanut), mutta minkäs teet. En haluais kauheesti valehdella enää, oon sitä nimittäin tehnyt jo monet vuodet, mutta mun on näköjään taas pakko alkaa, kun mun ei anneta laihtua rauhassa. Se on ainoa asia, mikä on mulle tällähetkellä tärkeää, vaaka ja laskeva paino lukema. Mä oon valmis tekemään mitä vaan, että saan ensi kesään mennessä vaa'an näyttämään sitä tiettyä lukua. Sitä lukua, jonka mä oon jo kerran saavuttanut ja aion saavuttaa uudelleen. 

Tuntuu, että tää blogi ja insta on ainoot paikat, jossa voin olla rehellinen ja kertoa mun jutuista ilman, että tarvii pelätä, miten muut reagoi. Mun pitäis ehkä kirjoittaa tänne enemmänkin ja aionkin, ehkä sitten päivällä. Mutta välillä tää tarve tulee tälleen lähempänä puolta yötä. En tiedä mistä johtuu, mutta näillä eväilä mennään.

 

---------------------

I can go

 a little

while 

longer.